Kävin tänään pitkän kissalenkin Lulun kanssa. Matkalle mahtui mukaan varsinainen kattaus Suomen kesää. Osa kohtaamisista sai aikaan suurtakin kiinnostusta, osalle heilautettiin vain häntää ja jatkettiin matkaa. Aloitetaanko?
Oli hepokatti maantiellä poikittain, tai parempinkin tienpenkassa soittelemassa. Kiinnostusta löytyi niin maan pahuksen paljon. Missä, missä missä, mistä, mistä, mistä tuo ääni oikein lähtee? Ei löytynyt ei, mutta kiinnostusta löytyi.
Tierummun lävitse soliseva vesi aiheutti syvän kurkistuksen ja omistaja valmistatui jo onkimaan tiikeriä kuivalle maalle. Onneksi kurkkaus oli hallittu ja nähtiin vettä, mutta ei kasteltu varpaita. Tiellä olevat lätäköt kierreltiin asiantuntevasti.
Naapurin koiraa osattiin tällä kerralla jo vähän varoa, mutta reippahasti kävi askeleet pihan ohi ja koirakin oli sisälllä. Vallan vauhdikas ja hieno talo-ohitus. Ei mitään säikähdys kammoa edellisestä kerrassa. Mainiota!
Seuraavaksi vauhdikkaalla reissulla vastaan oli tulossa auto. Nappasin neidin syliin ohituksen ajaksi. Samalla kuului myös varsin päättäväistä mourua. Musta kissa juoksi yli tien ja omistajan sylissä oleva Lulu tahtoi tehdä selväksi olevansa kulmakunnan uusi kuningatar.
Auto meni ohi ja seuraavaan kohtaukseen loikkasi Saku Sammakko. Kiinnostus tasan nolla niin kissalla kuin sammakollakin. Muutama laiska loikka ja laiska nuuhkaisu. Häntä viuhtoen eteenpäin jatkui matka.
Seuraavaksi meinasi jo vähän vauhtimasiina hyytyä joskin puskat tuli tarkastettua huolella, nautittua vähän vihreätä evästä kuin maastouduttua pimenevään iltaan. Ohi kävelevä nuori poika ei olisi edes ymmärtänyt mikä häneen iski jos suuri tiikeri olisi tehnyt suuren maastoutumisloikkansa.
Kaikesta huolimatta oma kotiovi tuli Lulun mielestä liian aikaisin. Vielä olisi ollut nähtävää. Mitähän?
